Valoaarteita mummolan vintiltä

Oi, ihana valoisa perjantai! Tämän päivän kirjoitus onkin omistettu valolle. Aurinko kun oikein nätisti nyt paistelee, niin kaikki kodin virheet tulevat esiin. Pakko myöntää, että näiden kolmen ja puolen vuoden aikana, kun olen nykyisessä kodissani asunut, en ole kertaakaan pessyt ikkunoita! Shock and horror!! Laiskiainen mikä laiskiainen, ehkäpä liian monta ikkunaa. Tänä keväänä lupaan sen tehdä. Lupaan, lupaan. Näyttää kovasti siltä, että kämppä menee tänä vuonna myyntiin, niin eihän näyttöjä kehtaa järjestää, jos ikkunoista hädin tuskin näkee läpi. Nojaa, ei tilanne nyt niin paha kuitenkaan ole. Mutta täytyy ne ikkunat silti pestä!

Olen kotonani yrittänyt yhdistellä uutta ja vanhaa keskenään. Tässä alla pari lamppuaarretta, jotka ovat peräisin mummoni ja pappani vintiltä. Mummon vintti on ollut pienestä pitäen kiinnostava paikka. Pienenä siellä leikittiin piilosta ja nyt isompana siellä käydään etsimässä aarteita. Vintti on ollut myös aika pelottava, sillä sinne asti talon lämmitys ei kulje ja ilma siellä on joskus ollut hyytävä, kun sinne on pitänyt kiivetä kylmempinä vuodenaikoina. Kaiken lisäksi portaiden yläpäässä roikkui pieniä ampiaispesiä ja aina joutui jännittämään, hyökkäisikö ampiaisparvi aarteen etsijän kimppuun. Koskaan ei ole hyökännyt.

Pyöreästä, muovisesta retrolampusta meinasi tulla kina enon vaimon kanssa, kun me molemmat olisimme sen halunneet. Minä näin lampun kuitenkin ensin ja hän totesi, ettei lampulle ole mietitty paikkaa, joten minäpä sen sitten itselleni nappasin. Siinä on pieni reikä toisella puolella mutta sain aseteltua lampun niin, ettei se periaatteessa koskaan näy.

Alin lamppu on ehkäpä läpikuultavaa posliinia (??) ja se muistuttaa ufoa. Se on tällä hetkellä piristamässä muuten modernia keittiötämme mutta olen tullut siihen tulokseen, että se ei valaise huonetta tarpeeksi. Luulen, että joudun miettimään sille uuden paikan.

Nämä molemmat lamput ovat tulleet kotiimme jäädäkseen, oli koti sitten missä tahansa. En tiedä, ovatko ne kenenkään kuuluisan muotoilijan tuotantoa mutta tunnearvohan on tärkein!

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Sitä kuuluisaa avokadopastaa

Aurinkoista tiistaita! Joitain kuukausia sitten Hesarissa julkaistiin avokadopastan resepti ja siitä sitten nousi hirveä haloo ja syntyi uusi "trendiruoka". Facebook oli täynnä linkityksiä tähän reseptiin. Onhan tämäkin resepti ollut olemassa iät ja ajat mutta jostainhan näitä aina pulpahtelee ja sitten ne ovat niin in! Myönnetään, että itsekin printtasin ohjeen ja liimasin sen reseptivihkoon odottelemaan inspiraatiota. Inspiraatio antoi odottaa itseään kuukausia, kunnes parisen viikkoa sitten iski avokadokärpänen ja laitoin pastan porisemaan, jopa kahdesti yhden viikon aikana.

Tämä resepti oli todella simppeli ja lopputulos herkullinen. Ensimmäisellä kokeilukerralla noudatin Hesarin reseptiä orjallisesti mutta toisella kerralla jätin keitinveden lisäämisen kastikkeen joukkoon pois ja lisäsin joukkoon vain enemmän oliiviöljyä. Toisella kerralla pasta oli entistä parempaa.

Avokadopasta

1 valkosipulinkynsi

1/2 chiliä

1 lime

2 kypsää avokadoa

suolaa

mustapippuria

1/2 dl oliiviöljyä

kourallinen basilikaa

kourallinen lehtipersiljaa

1 dl raastettua pecorinoa

1 dl raastettua parmesaania

400–500 g spagettia

Kastike kannattaa valmistaa suoraan tarjoilukulhoon, jossa pasta kannetaan pöytään. Pilko valkosipuli ja chili ja laita ne kulhoon. Purista limen mehu mukaan. Halkaise avokadot ja poista niistä kivet. Kuutioi avokadot. Hienonna yrtit ja raasta juustot. Lisää kulhoon suola, pippuri, oliiviöljy, hienonnetut yrtit sekä pecorino- ja parmesaaniraaste.

Sekoita kastike ja testaa maku. Kastikkeessa tulee olla tarpeeksi suolaa, muuten lopputulos on mauton.

Keitä spagetti al denteksi hyvin suolatussa vedessä. Valuta pasta lävikössä. Pyörittele spagetti kastikkeen joukkoon. Raasta päälle parmesaania ja rouhi myllystä mustapippuria. Tarjoa heti.

Vetävyyttä vessaan!

Tiedätte varmaan tunteen, jos joku osa kodista uudistetaan ja remontoidaan ja sen jälkeen kaikki muu näyttää kamalalta ja kulahtaneelta. No, loppuvuonna kävi juurikin niin, kun laitoimme yläkerran vessan uuteen uskoon. Seinille uudet, kauniit, valkoiset, isot laatat ja niiden väliin turkoosia mosaiikkilaattaa, niin johan muuttui 80-luvun ruskea pikkuvessa freesimmäksi.

Remontin jälkeen on tullut aina paha mieli, kun on mennyt alakerran vessaan. Se ei ole sentään ruskea. Ruskeus on peitetty epätasaisesti kaakelimaalilla ja niistä kohdin, mistä maali on kulunut, vanha ruskea väri muistuttaa itsestään. Vessan viihtyvyyttä ei ollenkaan paranna se, että menin asiantuntevana ostamaan palaneen loisteputken tilalle vahingossa akvaariovalaisimeksi tarkoitetun loisteputken. Ihmettelinkin, että näinkö paljon loisteputket yleensä maksavat... En kuitenkaan viitsinyt lähteä lamppua palauttamaan ja nyt olenkin jo tottunut vieraiden "hei, miks teillä on pinkki vessa?" -kysymyksiin.

Yhtä vessan seinää peittää koko seinän levyinen peililevy, joka on aina hammastahna- ja vesiroiskeissa ja jonka kiinnikkeet ovat ruostuneet. Kun muutimme, tuo jättipeili ei minua häirinnyt. Oli kivaa, kun oli niin paljon peilailutilaa. Muutama viikko sitten se iski: ällöttävä peili on saatava ulos täältä! Ikea-reissuhan siitä sitten tuli. Mukaan lähti mustanruskea-reunainen 70*70 cm peili sekä kolme tauluhyllyiksi tarkoitettua kapeaa, mustaa tasoa, johon saa mukavasti kaikki purnukat esille. Ennen kaikki hajuvedet, dödöt ja hiuslakat olivat yhdessä epäsiistissä kasassa laskutason kulmassa. Nyt kulmaan pääsi joululahjaksi saatu korurasia, jossa kaikki hilipimpelit ovat (toistaiseksi) nätissä järjestyksessä.

Vessassa on nyt selkeästi enemmän ryhtiä ja enää ei ole ollenkaan niin paha mieli, kun sinne menee. Valo on edelleen pinkihtävä mutta ei nyt viitsi tarttua kaikkeen kerralla...

Päivällistä Pure Bistrossa

Olin eilen kaverin kanssa nautiskelemassa Kauppatorin kupeessa olevassa Pure Bistrossa. En ollut tästä ravintolasta aikaisemmin kuullutkaan, kunnes bongasin ravintolan keittiömestari-Pertin Suomen Top Chef -ohjelmasta. Pitihän ravintola käydä testaamassa ja positiivinen ylläri paikka olikin. Selkeälinjainen sisustus, kauniit ja hyvänkokoiset annokset, mukava henkilökunta ja kiva, rauhallinen yleisfiilis kaiken kaikkiaan. Alkupalaksi valitsimme kala-äyriäischevichen popcornilla, pääruoaksi possun potkaa, mustapapuja ja chiliä. Top Chef -kokelas itse kävi possun meille tarjoilemassa. Viimeistelimme aterian neljällä erilaisella juustolla, näkkileivällä ja rusina-kapris-hillokkeella.

Kaikki oli oikein maukasta muuten, mutta possun potka olisi kaivannut kylkeensä hieman jotain kastiketta. Siitä jäi jotenkin kuiva tunnelma, vaikka kimchi ja etikkakurkut toivatkin mukaan kosteutta. Annokset olivat melko isot, sillä emme jaksaneet syödä jälkkärijuustoja loppuun. Eihän niin ole koskaan aiemmin käynyt, että juusto jää syömättä. Ennenkuulumatonta!

Meillä on ollut kaveripiirin kanssa diili, että käymme aina uudessa ravintolassa/kahvilassa syömässä, kun kokoonnumme porukalla. Tätä sopimusta on jatkunut ehkä vuoden päivät. Jokainen siis valitsee vuorollaan ravintolan, mihin menemme syömään. Tämä systeemi on ollut tosi kiva, sillä on päässyt maistelemaan kaikkea uutta ja ihanaa (ja välillä vähemmän ihanaakin) ja samalla on oppinut ruoasta paljon.

Pienenä olin monen ruoka-aineen suhteen nirso mutta nyt vanhemmiten olen päässyt todella monesta ruokapelosta yli. Vielä vaikeuksia tuottavat raaka-aineet ovat ainakin sienet ja ananas. Sienissä pelottavaa on ehkäpä koostumus ja ananas on vain epämiellyttävän makea ja kummallisen makuinen. Pienenä olin usein äidin ja mummon kanssa sienimetsällä ja se oli ihanaa. Sienien perkaaminenkin oli oikein hauskaa puuhaa mutta syöminen ei sitten ollenkaan. Mummo teki aina semmoista valkoista sienikastiketta keitettyjen perunoiden kanssa mutta minä aina närpin sienenpalaset kastikkeesta lautasen reunalle ja närppisin varmaan vieläkin. Ehkä vielä jonain päivänä pääsen sienipelostakin yli...